Tänään se tapahtui. Se hetki mitä jokainen pienen lapsen vanhempi pelkää. Nimittäin Kirppu meinasi tukehtua. Tuli testattua vanhempien nopeus sekä toimintakyky säikähtäneenä. Onni onnettumuudessa olin muutama kuukausi sitten mieheni kanssa lukenut, miten pienen lapsen kohdalla tulee menetellä tällaisessa tilanteessa, ja jostakin selkärangasta se sitten tuli: lapsi ylös lattialta, kallistus siten että suu on alempana kuin nielu, ja napakoita lyöntejä lapojen väliin. Voin kertoa, että ne olivat elämäni pisimmät sekunnit. Neljännellä lyönnillä tuli oksennus ja sen mukana joku kova juttu - olisko ollut kuivunut hedelmänpala tms. mitä nyt keittiön lattialta saattaa löytyä. Se oli aivan liian iso "juttu" vauvani suuhun...
Nopeesti se tapahtuu kun selkäni käänsin. Pienet kädet löytävät lattialta kaikkea suuhun laitettavaa mitä aikuinen ei näköjään edes huomaa. Onneksi Mies oli lähellä ja toimi nopeesti. En edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut jos olisin puunannut tiskipöytää hetkenkin pidempään Kirppu lattialla selkäni takana. Rehellisesti sanottuna olen kyllä illan aikana ajatellut monta kertaa mitä kaikkea olisi voinut käydä. Tällainen pohdinta kai meidät aikuiset erottaa lapsista.
Mutta Kirppu ei onneksi osannut edes surra tapahtumaa viisi minuuttia tapahtuneen jälkeen, äitikin alkaa pian toipumaan tärinästä. Mitä tästä opin:
1) keittiö pitää imuroida usein ja tarkasti
2) Kirppu osaa liikkua ja etsiä uusia kokemuksia paremmin kuin uskonkaan
3) myös lastenhoitajille tulee muistuttaa miten toimia tällaisissa tilanteissa
Onneksi huomenna on uusi päivä. Yön aikana kasvatan silmät selkääni. Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti