Äitiäitiäitiäiti

Ensimmäinen äitienpäivä takana ja paluu arkeen on koittanut, myös somessa. Rehellisesti sanottuna upein saamani lahja oli ehdottomasti lapsi itse - ei ole hänen hymyjä ja nauruja voittanutta. Näitä kuvia harva jakoi sunnuntaina Facebookkiin. Toivottavasti he kuitenkin mielessään muistivat, että äitiys on lahja vuoden jokaisena päivänä eikä vain silloin kun saa jakaa valokuvia timanttikoruista, merkkikäsilaukuista, gourmet-aamiaisista ja söpöistä onnittelukorteista. Rehellisesti sanottuna lahjatkin ovat kivoja kun ne on valittu sydämellä ja niistä saa nauttia yhdessä.

Kuten minun yksi osa lahjaani "olet vapautettu kaikista kotitöistä äitienpäivän ajan". Sain nauttia upeista itsetehdyistä ruuista päivän aikana enkä murehtinut yhtään siivoamisesta enkä pyykkivuorista. Ennen kuin maanantai koitti. Tässä on nyt sitten mennyt kohta kolme päivää paikatessa viikonlopun siivousvapautusta. Käsittämätöntä mihin kuntoon kämppä menee jos en ole koko aikaa järjestelemässä ja heilumassa luutun kanssa! Tässä kohtaa kyse ei ole enää pelkästä siivousintoilustani vaan myös liikkumaan oppineen lapsen turvallisuudesta. Jos ei siivoa, lattiat pursuavat mitä ihmeellisempiä suuhun mahtuvia juttua (mm. Eilen kaivoin patterin lapsen suusta) ja levällään olevat kiipeilyä kestämättömät tavarat ovat myös haasteellisia (mm. Imuri, pyykkikori ja keittiöjakkara).

Viimeisen viikon aikana Kirppu on ottanut huimia edistysaskeleita liikkumisessa ja jos vielä kuukausi sitten kaikki (paitsi me itse) olivat huolissaan hänen rauhallisuudestaan, saattavat nyt hieroa silmiä kuinka nopeesti hän pääsee paikasta toiseen ja halu nousta ylös on valtava. Samaan aikaan hänellä on alkanut vaihe, missä äiti pitää olla koko ajan näköpiirissä tai alkaa sydäntä raastava huuto. Mummun ja isänsä hoidossa ollessaan hän ei onneksi ole tajunnut äidin poissaoloa, mutta jos olen samassa talossa, pitää minun olla hänen silmissään koko ajan tai iskee paniikki.

Mukavan lisän tähän kehitysvaiheeseen tuo se, että Kirppu vihdoin sanoi aivan tunnistettavasti "äiti". Suloista! Olen aina luullut, että lapsi lausuu tämän kauniin sanan oikein söpösti ja ihanasti, mutta meillä se on jo heti alusta alkaen saanut vaativan sävyn, koska se pitää huutaa täysillä  "äitiäitiäitiäiti"
samalla kiihdyttäen perään ihan niin kuin äiti olisi hylännyt hänet. Suloista sekin. Tai kun isä kantaa lapsen toiseen huoneeseen "äitiäitiäiti, tule pelastamaan minut kun tämä mies kaappasi minut".

Kivaa olla korvaamaton. Lohdullista on myös se, että ystäväpiirin saman ikäisillä lapsilla on sama vaihe meneillään ja joukkoterapiaa on saatavilla. Koska anopit ja tädit tuntuvat olevan niin tietämättömiä lapsen normaaleista kehitysvaiheista ja uskovat kaiken olevan vaan kiinni vääränlaisesta kotikasvatuksesta, on mukava (ja toisaalta ikävä) ventiloida näitä kohtalotovereiden kanssa ja kuulla miten ystävätkin saavat kuulla anopin ikäviä arvosteluja.

Oli miten oli, minä olen lapseni äiti ja hänelle korvaamaton. Hänen itkua ja huutoa kestän kyllä kuunnella, koska saan myös nähdä hänen hymynsä ja kuulla hänen naurunsa aina ensimmäisenä vuoden lähes jokaisena aamuna.